Kalastajatko katoavat...

Olen näinä vuosina miettinyt kalastajien, siis ammattilaisten, kotitarve- ja harrastuskalastajien häviämistä järviltä. Nytkin aamuisin olen saanut käydä aivan yksin kalassa, rannassa on neljä venettä, ei varmaan viikkoihin liikkunut kuin oma veneeni.

Tämännäköistä on nyt järvellä, yksinäinen merkkilippu (minun), muut hävinneet jo yli kaksi kuukautta sitten. Kesällä sentään vielä kauniilla ilmalla joku liikkuu, nyt minulla on tilaa, ahdasta toki ei ole ollut koskaan.

Tämmöistä kalaa ei kukaan arvosta, mukamas "roskakalaa", ei arvosta, sanoisin vielä. Voi tulla sekin aika kun tämäntyyppinen saalis on todella arvossaan. Talous ja hyvinvointi ei voi jatkuvasti kasvaa; aallonpohjassa on pakko käydä määräajoin mutta siellä, ei lähelläkään vielä olla, sanon vielä.

Ihmiset valittelevat kalan kalleutta, sanoisin sen olevan lihaan verrattuna halpaa; nimittäin kun osaa arvostaa aarreaittojamme, vesiämme ja niiden aarteita.

Trendikkäät ihmiset sauvakävelevät, zumbaavat, hikoilevat sileäksi höylätyillä kuntoilu-urilla jne. Minun ei tarvitse, kuntoilen soutamalla, talvisin taistelemalla jääpeitteen kanssa; lihasvoimin. Näin minulle koituu taloudellista hyötyä, psyykkistä ja fyysistä hyötyä ja illalla ei tarvitse kuin ryömiä päivän askareiden jälkeen sänkyyn, kyllä uni tulee ja aamulla sitten ennen päivänvaloa, paljonkin ennen, ylös päivän touhuihin.

Kalastan vuoden jokaisena mahdollisena päivänä, ravintoni sisältää sellaisia kalaherkkuja, joita kaupasta ei edes saa. Madefilettä, savustettuna, kylmäsavustettuna, kuhan poskiliha-/evälihapaistosta, särki-, ahven-, säynesäilykettä. Luettelo on pitkä.

 

Kaikki tietenkin haluaisivat kalastella, kauniina kesäiltana olkihattu päässä, perätuhdolla seisten, vaimon soutessa verkonlaskua, niinpä tietenkin.

Harvalla riittää motivaatiota rypeä tämänsyksyisissä kuravelleissä jo ennen verkoille pääsyä. Kuitenkin, saadakseen kalaa joka päivä, on liikuttava säässä kuin säässä, olosuhteissa kuin olosuhteissa.

Ken ei ole kokenut nälkää, ei osaa arvostaa ruokaa, ken ei ole kokenut luonnon ankaruutta, ei osaa arvostaa sen kauneimpiakaan puolia. Näin se ihmisellä tahtoo mennä.

Kalastuspuolen järjestöammattilaiset hehkuttavat nuorten innostusta vapaa-ajankalastukseen; ovat "leipäpappeja", eivät näe tosiasioita. Tosiasia on se, että ammattikalastajat, kotitarvekalastajat ja jopa harrastuspohjaiset kalastajat vähenevät. Jonkinverran nuoria kiinnostanee tämä vetouisteluharrastus, kaikkine teknisine härpäkkeineen, mutta siihen uppoavat rahat; veneet varusteineen, niihin menee tuhansia euroja vuositasolla; saalis? Alamittaisia kuhia, tietenkin jonkinlaisia elämyksiä mutta niihin nuorilla, harvoilla on varaa. Pienten kuhantumppien kalastaminen, kevätaikaan kuhan kutuaikaan, rantojen läheisyydestä uisteleminen ja yleensäkkin kalastaminen, on törkeätä kalavarojemme suoranaista tuhoamista. Saaliiksi saadaan uroskuhia, joiden tulisi vartioida, hapettaa ja suojella mädinsyöjiltä suvunjatkamistulosta. Lopputuloksena miljoonien kuha-alkioiden tuhoutuminen ennen edes elämän alkua.



Kieltämättä minullakin tämmöisiin oheislaitteisiin uppoaa rahaa, pyydysten lisäksi; satoja euroja mutta ilman niitä ei olisi myöskään herkkuja. Toisaalta, nämä eivät ole mitään kertakäyttölaitteita vaan kestävät vuosia, siis en tuhlaa laadun heikkoudessa.
Kalastus on hieno harrastus, elämäntapa ja taloudellistakin hyötyä syntyy ja kalastuksen hiilijalanjälki ei tarvitse olla suuri, silloinkuin on kyse paikallisesta kalasta, villikalasta.
Kalankasvatus milteipä kaikkine muotoineen, hiilijalanjälki on aivan samaa kuin lihankasvatus Suomessa.
Kotitarvekalastus ei ole oikeastaan rahasta kiinni; pilkkiminen ja onkiminen on jokamiehenoikeutettavaan rinnastettavaa. Saalis tulee hyödyntää. Katiskakaan ei maksa paljon ja on nykyisin tehokas pyydys; investointi suhteessa saaliiseen on aivan varmasti kannattavaa.

Tämmöiseen seesteisen leppoisaan kuvaan päättelen tämänkertaisen juttuni; pitäisipä kelvata olkihattumiehellekkin.