Kevätaamu
Näin se alkoi tänä aamuna, tämä kesäkalastuskausi. Pakkasta oli asteen verran ja aivan tyyntä, joutsenparvia pelloilla, rantasulassa isokoskelopariskunta, en siis ollut yksin kalastelemassa.
Olin päättänyt laittaa rantasulaan kokeeksi muutaman katiskan, josko ahven ja särki olisivat alkaneet rantautua, huomenaamunahan tuo nähdään. Vesikin oli vielä kyllä aivan liian korkealla rantakalastusta ajatellen, puolisen metriä normaalia ylempänä vaikka tämä järvi onkin tyypillinen latvavesistön järvi. Vuolaana virtasi tuo laskupurokin, miltei sillan tasalla.
Rauhallista ja leppoisan näköistä oli maisema, aurinko oli alkanut nousta tunti sitten ja värjäsi mukavasti alastomien ja jotenkin rujonnäköisten lehtipuiden runkoja; ei vielä orastanut missään minkäänlaista vihertävää, ei ole vielä kasvun aika.
Oli se muuten tuo vesikin melkoisen samean näköistä, sulavesiä ties mistä saakka. Ei tässä kalansaannin toiveet vielä kovinkaan korkealla olleet mutta mikäpä sen kalamiehen kuivalla pitäisi jos jossain talven jäljiltä sulapaikkaa alkaa häämöttää. Mikäpä siinä, kalaan lähdetään jos siltä tuntuu, sehän on valinnaiskysymys monien mahdollisuuksien joukosta. Ei siinä kalansaannin epävarmuus merkinnyt mitään, toisaalta, talven jäljiltä kalaa löytyi vielä pakkasesta joku kilo, kuhaa, siikaa eri tavoin esivalmisteltuna. Jopa kylmäsavuakin, meikäläisen makkaraa, löytyi vähän.
Kävinpähän tuolla venerannassakin, siellä veden alla olivat talasrullat, veneen lähellekkään ei ollut asiaa nahkajalkinein. No, viikko korkeintaan ja silloin oltaisiin jo vesillä ja kuhaverkot väliveteen viritettyinä.
Kyllä tämä keväinen aamu, auringon kanssa miltei yhtäaikaa nousseena, on jotain aivan uskomattoman hienoa, sen tietää vain kalamies, joka vetelee ahnaasti sieraimiinsa jäistä vapautuvan veden tuoksuja ja väittää sen tuoksuvan tuoreelle kalalle; muistuu aina mieleen lapsuuden ajan keväiset rysäreissut isäukon kanssa, kun rysäkalastuskausi aloitti oikean kevään, näin minun mielestäni. Niinpä niin, siitä on aikaa jo vuosikymmeniä...montakin.
Äkkiä ilmestyy saukko jään reunalle, matkaa ainoastaan parikymmentä metriä, siis lisää kalastajia, sillätavalla. Siinä se suki turkkiaan auringonpaisteessa ja nautiskeli kait sekin kevätaamusta, toki tietenkin.
Mikähän siinä, kun ei tuntunut mitenkään haluttavan lähteä autolle ja kotiin; kahvitkin olisin turauttanut, vaan eivätpähän värkit tulleet mukaan, joten sinne peltilehmää kohti vaan ja kotiin. Mikähän muuten on, vaikka jo vanha mies olenkin, tuolla mönkijällä mieluummin kalareissuni teen kuin autolla. Olisikohan se niinkin, että kalamies haluaa jotenkin tuntea erilaisten luonnonelementtien; tuulen, tuoksut, jopa kylmänkalsean kevätsään, ihan kasvoillaan ja aisteillaan, ikäänkuin kokonaisvaltaisena, ihan pihasta lähdettäessä ja sieltä asti? Kenpä tuon tietäisi mutta siltä vain tuntuu. Saattaisipa tuo olla niinkin, että kalamies on eräänlainen änkyrä, varsinkin tämmöinen pyydyskalastaja ja omiksi tarpeikseen kalastava, joka on jäänyt kehityksen kelkasta, ei älyä, että marketista saa kalaa helpommin kuin rypeä rannoilla ja vesillä villin kalan perässä. Voisihan se tietenkin niinkin olla, että kalamies on jotenkin otus, jolle on jäänyt ikuinen saalisvietti päälle ja ei osaa nauttia mukavuuksista ja nykyajan nautinnoista; kiusaa itseään, masokisti.
Kotiinpäin ja jo mielessä se huominen mahdollinen saalis.
20.4.2011. No, ei sitten ollut kalajumala armollinen, ei sitten yhtään. Tyhjiä olivat katiskat, vesi liian korkealla ja särjillä sekä ahvenilla eivät näköjään olleet vielä hormoonit lähteneet hyrräämään, siis kutu on vasta edessäpäin.
Jätin pyytimet järveen, minnekäs muuallekkaan ja nyt vaan odotellaan.
2.5.2011. Viimeinkin kalaa, puolitoistakiloinen kuhanpulikka. Ehtihän tuota hiljaisuutta kestääkkin jo miltei 5vrk. Suoraan meni osa käyttöön paistettuina ja kermakastikkeella ryyditettynä.
Toisaalta, katiskoista on tullut aivan pientä ahventa ja pari mateenluirua; no kalojahan nekin.
